Eilen mulle kävi juuri niin. Ja tänään mä päätin ottaa ohjat käsiini. Niinku just nyt äsken. Tai siis olen mä niitä ohjia pidellyt kädessä aina silloin tällöin mutta laskenut ne kuitenkin käsistäni. Tämä on mun tarina.
 |
| minun henki ja elämäni, Seppo-Jehnajan Jytykkä |
Luultavasti nämä unelmat muuttavat muotoaan vielä monesti, mutta hyvä ruoka tulee pysymään keskiössä. Aina pitää olla unelmia!
Okei, kelataampas nyt pikakelauksella taaksepäin vähän taustoihin ja niihin tapahtumiin jotka ovat minut tuoneet tähän nimenomaiseen hetkeen;
Olen Pohjois-Pohjanmaan kasvatteja, missä vietin lapsuuteni ja nuoruuteni ja kävin kouluni vaihtelevalla menestyksellä. Kauppakoulun paperit saatuani pakkasin kapsäkkini ja lähdin etsimään seikkailuja Englannista. Työskentelin muutaman kuukauden osa-aikaisesti pubissa Walton-On-Thamesissa, kunnes sain paikan Irlantilais-pubista Kingston-Upon-Thamesissa. Siellä olinkin useamman vuoden, rakastuin ruokaan ja ruuanlaittoon ja tapasinpas siellä ihanan Romanialaismiehenikin. Parisuhteen myötä lähdin ryysymyyjän uralle joka on kestänyt yli 16 vuotta, viimeiset 4 takaisin Suomessa, kunnes se loppui tässä kuukausi sitten kuin seinään täydelliseen työuupumukseen.
Olin kärvistellyt hirvittävässä työilmapiirissä jo lähes vuoden, yrittänyt saada aikaan muutoksia tuloksetta. Minua turhautti, sillä työskennellessäni itse esimiehenä Englannissa, otin tällaiset tilanteet heti haltuun; kenenkään alistamista, haukkumista ja kiusaamista ei sallittu, vaan nostettiin heti se kissa pöydälle, kerrattiin työyhteisön säännöt ja yleiset käytöstavat, ja sovittiin että niitä noudatetaan... 'nip it in the bud' näin niinkuin Englantilaisittain lausuttuna. Ollessani nyt "pelkkä myyjä", en kokenut että minulla oli auktoriteettia pistää tilanteelle loppua, eikä itse päällikkökään halunnut/pystynyt siihen alkamaan. Olihan hän itse sen ilmapiirin luonut omalla esimerkillään.
Jälkeenpäin ajateltuna, olisi hälytyskellojen pitänyt soida jo perehdytysvaiheessa kun päällikkö neuvoi olemaan keskustelematta tietyn työntekijän kanssa. Kävipä muuten ilmi että tämä työntekijä oli ainoa, jonka kanssa työskentely oli miellyttävää, ilman selkään puukotuksia ja kiivasta henkilökohtaista kilpailua jossa varastettiin toiselta asiakas kesken kauppojen, tai tultiin asiakkaan kuullen arvostelemaan mitä asuja olet tuonut heille sovitettavaksi.
Lopulta aloin kärsiä paniikkikohtauksista ja hakeuduin lääkärille. Hän diagnosoi minulle masennuksen, ja sain käteeni mielialalääkkeet. Syötyäni niitä viikon, naputtelin yön pikkutunteina irtisanomisilmoitukseni, ja seuraavana päivänä kannoin loput tabletit apteekin lääkeroskikseen. Kyseessä oli työuupumus, plain and simple.
Tämä ratkaisuhan tarkoitti sitä että valtio rankaisi minua sitten myös kolmen kuukauden karenssilla siitä että halusin pelastaa mielenterveyteni :( Mutta arvatkaa mitä, en ole saanut ainoatakaan paniikkikohtausta painettuani 'lähetä' painiketta.
Pieni huoli, työttömyys ja rahattomuus, ei kestä ikuisesti. Tiedän että osaan, tiedän että saan töitä, mutta juuri nyt syön vaikka kaurapuuroa ja lepään... ja teen asioita joista tulee hyvä mieli.
Jälkeenpäin ajateltuna, olisi hälytyskellojen pitänyt soida jo perehdytysvaiheessa kun päällikkö neuvoi olemaan keskustelematta tietyn työntekijän kanssa. Kävipä muuten ilmi että tämä työntekijä oli ainoa, jonka kanssa työskentely oli miellyttävää, ilman selkään puukotuksia ja kiivasta henkilökohtaista kilpailua jossa varastettiin toiselta asiakas kesken kauppojen, tai tultiin asiakkaan kuullen arvostelemaan mitä asuja olet tuonut heille sovitettavaksi.
Lopulta aloin kärsiä paniikkikohtauksista ja hakeuduin lääkärille. Hän diagnosoi minulle masennuksen, ja sain käteeni mielialalääkkeet. Syötyäni niitä viikon, naputtelin yön pikkutunteina irtisanomisilmoitukseni, ja seuraavana päivänä kannoin loput tabletit apteekin lääkeroskikseen. Kyseessä oli työuupumus, plain and simple.
Tämä ratkaisuhan tarkoitti sitä että valtio rankaisi minua sitten myös kolmen kuukauden karenssilla siitä että halusin pelastaa mielenterveyteni :( Mutta arvatkaa mitä, en ole saanut ainoatakaan paniikkikohtausta painettuani 'lähetä' painiketta.
Pieni huoli, työttömyys ja rahattomuus, ei kestä ikuisesti. Tiedän että osaan, tiedän että saan töitä, mutta juuri nyt syön vaikka kaurapuuroa ja lepään... ja teen asioita joista tulee hyvä mieli.
Myöhään eilen illalla sain viestin vanhalta tutultani joka kyseli kuulumisia. Kerrottuani tulevaisuuden huolistani hän sanoi
'Mikset alkaisi kirjoittaa ruokablogia kun
postailet muutenkin paljon kokkailuistasi?'
Ja siinä se oli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Toki olin bloggaillut myös aiemmin eri portaaleissa päiväkirjamaisesti purkaakseni muita raskaita kokemuksiani elämässä, mutta lopulta olin aina kyllästynyt vellomaan pahassa olossani ja lopettanut. Kirjoittaminen on kuitenkin ollut minulle mieleinen harrastus aina, ja nyt on aika kirjoittaa jotain mistä on iloa minulle, ja SINULLE.
Tämä tässä on oleva positiivinen blogi, täynnä hyviä makuja ja ideoita ruuanlaittoon, vinkkejä matkakohteisiin sekä ravintoloihin. Tästä tulee se kanava millä alan rakentaa unelmaani, jossa tärkeintä on tehdä sitä mitä rakastan omilla ehdoillani, rakentaen samalla mahdollisesti joskus työpaikan ja työilmapiirin jossa kukaan ei tule tuntemaan itseään huonommaksi ja kaikilla on oikeus ja vapaus toteuttaa itseään. Minullakin.
Tämä tässä on oleva positiivinen blogi, täynnä hyviä makuja ja ideoita ruuanlaittoon, vinkkejä matkakohteisiin sekä ravintoloihin. Tästä tulee se kanava millä alan rakentaa unelmaani, jossa tärkeintä on tehdä sitä mitä rakastan omilla ehdoillani, rakentaen samalla mahdollisesti joskus työpaikan ja työilmapiirin jossa kukaan ei tule tuntemaan itseään huonommaksi ja kaikilla on oikeus ja vapaus toteuttaa itseään. Minullakin.
Muista että tilanteista ja ihmisistä
jotka saavat sinut voimaan pahoin,
voi, ja pitää päästä pois.
Joskus se vaatii kompromisseja
sekä tilapäistä ahdinkoa,
mutta kun jaksaa uskoa
että edessä siintää
vapaus ja mielenrauha,
on se sen arvoista.
Kommentit
Lähetä kommentti