Reseptejä ¤ Matkustelua ¤ Tuotetestausta ¤ Ravintolatärppejä ¤ Autoimmuuniruokavalio pääasiallisena 2018 alkaen ¤

Tarina ryysymyyjästä joka rakastui ruokaan - How this blog came about...

| on
5.12.16
Tiedättekö sen tunteen kun se kuuluisa hehkulamppu päräyttää sen kirkkaimman hehkunsa sun pään yläpuolella, ja yht'äkkiä kaikki ajatukset löytävät paikkansa ja suunnitelmat selkeytyvät? 


Eilen mulle kävi juuri niin. Ja tänään mä päätin ottaa ohjat käsiini. Niinku just nyt äsken. Tai siis olen mä niitä ohjia pidellyt kädessä aina silloin tällöin mutta laskenut ne kuitenkin käsistäni. Tämä on mun tarina.

minun henki ja elämäni,
Seppo-Jehnajan Jytykkä
Nyt mun unelmien ääriviivat alkavat saada väriä sisäänsä ja kokonaisuus alkaa hahmottua. Tämä blogi on vain osa sitä, mutta se kulkee käsikädessä sen vielä suuremman unelman kanssa; sen missä sinä, armas lukijani, astut sisälle lounasravintolaani, tilaat itsellesi valmistamani herkullisen lounaan sekä vastapaahdetun erikoiskahvin ja istahdat alas. Teet niin viisi kertaa viikossa, koska tiedät että täällä pääset hetkeksi irtautumaan hektisestä työntäyteisestä arjestasi ja lisäksi saat tuoreista raaka-aineista paikan päällä valmistetun aterian, jossa on vivahteita Englannista ja Itä-euroopan ruokakulttuurista


Luultavasti nämä unelmat muuttavat muotoaan vielä monesti, mutta hyvä ruoka tulee pysymään keskiössä. Aina pitää olla unelmia!

Okei, kelataampas nyt pikakelauksella taaksepäin vähän taustoihin ja niihin tapahtumiin jotka ovat minut tuoneet tähän nimenomaiseen hetkeen;

Olen Pohjois-Pohjanmaan kasvatteja, missä vietin lapsuuteni ja nuoruuteni ja kävin kouluni vaihtelevalla menestyksellä. Kauppakoulun paperit saatuani pakkasin kapsäkkini ja lähdin etsimään seikkailuja Englannista. Työskentelin muutaman kuukauden osa-aikaisesti pubissa Walton-On-Thamesissa, kunnes sain paikan Irlantilais-pubista Kingston-Upon-Thamesissa. Siellä olinkin useamman vuoden, rakastuin ruokaan ja ruuanlaittoon ja tapasinpas siellä ihanan Romanialaismiehenikin. Parisuhteen myötä lähdin ryysymyyjän uralle joka on kestänyt yli 16 vuotta, viimeiset 4 takaisin Suomessa, kunnes se loppui tässä kuukausi sitten kuin seinään täydelliseen työuupumukseen. 

Olin kärvistellyt hirvittävässä työilmapiirissä jo lähes vuoden, yrittänyt saada aikaan muutoksia tuloksetta. Minua turhautti, sillä työskennellessäni itse esimiehenä Englannissa, otin tällaiset tilanteet heti haltuun; kenenkään alistamista, haukkumista ja kiusaamista ei sallittu, vaan nostettiin heti se kissa pöydälle, kerrattiin työyhteisön säännöt ja yleiset käytöstavat, ja sovittiin että niitä noudatetaan... 'nip it in the bud' näin niinkuin Englantilaisittain lausuttuna. Ollessani nyt "pelkkä myyjä", en kokenut että minulla oli auktoriteettia pistää tilanteelle loppua, eikä itse päällikkökään halunnut/pystynyt siihen alkamaan. Olihan hän itse sen ilmapiirin luonut omalla esimerkillään. 

Jälkeenpäin ajateltuna, olisi hälytyskellojen pitänyt soida jo perehdytysvaiheessa kun päällikkö neuvoi olemaan keskustelematta tietyn työntekijän kanssa. Kävipä muuten ilmi että tämä työntekijä oli ainoa, jonka kanssa työskentely oli miellyttävää, ilman selkään puukotuksia ja kiivasta henkilökohtaista kilpailua jossa varastettiin toiselta asiakas kesken kauppojen, tai tultiin asiakkaan kuullen arvostelemaan mitä asuja olet tuonut heille sovitettavaksi.

Lopulta aloin kärsiä paniikkikohtauksista ja hakeuduin lääkärille. Hän diagnosoi minulle masennuksen, ja sain käteeni mielialalääkkeet. Syötyäni niitä viikon, naputtelin yön pikkutunteina irtisanomisilmoitukseni, ja seuraavana päivänä kannoin loput tabletit apteekin lääkeroskikseen. Kyseessä oli työuupumus, plain and simple. 

Tämä ratkaisuhan tarkoitti sitä että valtio rankaisi minua sitten myös kolmen kuukauden karenssilla siitä että halusin pelastaa mielenterveyteni :( Mutta arvatkaa mitä, en ole saanut ainoatakaan paniikkikohtausta painettuani 'lähetä' painiketta.  
Pieni huoli, työttömyys ja rahattomuus, ei kestä ikuisesti. Tiedän että osaan, tiedän että saan töitä, mutta juuri nyt syön vaikka kaurapuuroa ja lepään... ja teen asioita joista tulee hyvä mieli.

Myöhään eilen illalla sain viestin vanhalta tutultani joka kyseli kuulumisia. Kerrottuani tulevaisuuden huolistani hän sanoi 


'Mikset alkaisi kirjoittaa ruokablogia kun 
postailet muutenkin paljon kokkailuistasi?' 

Ja siinä se oli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Toki olin bloggaillut myös aiemmin eri portaaleissa päiväkirjamaisesti purkaakseni muita raskaita kokemuksiani elämässä, mutta lopulta olin aina kyllästynyt vellomaan pahassa olossani ja lopettanut. Kirjoittaminen on kuitenkin ollut minulle mieleinen harrastus aina, ja nyt on aika kirjoittaa jotain mistä on iloa minulle, ja SINULLE. 


Tämä tässä on oleva positiivinen blogi, täynnä hyviä makuja ja ideoita ruuanlaittoon, vinkkejä matkakohteisiin sekä ravintoloihin. Tästä tulee se kanava millä alan rakentaa unelmaani, jossa tärkeintä on tehdä sitä mitä rakastan omilla ehdoillani, rakentaen samalla mahdollisesti joskus työpaikan ja työilmapiirin jossa kukaan ei tule tuntemaan itseään huonommaksi ja kaikilla on oikeus ja vapaus toteuttaa itseään. Minullakin.




Muista että tilanteista ja ihmisistä 
jotka saavat sinut voimaan pahoin, 
voi, ja pitää päästä pois. 
Joskus se vaatii kompromisseja
sekä tilapäistä ahdinkoa, 
mutta kun jaksaa uskoa
että edessä siintää 
vapaus ja mielenrauha,
on se sen arvoista.

to be continued....
Short story about how I became a food blogger...

I have been blogging in the past about my struggles with infertility and so on, but in the end, deleted the blogs because I didn't want to dwell in my situation no more. 

We took a big step in our life, and moved to the other side of Finland and I took on a job as a sales assistant in a shop that ended up being the most terrible place you could ever imagine. The morale and the atmosphere in the shop was horrendous, and I tried to do something about it, but failed. Although most of the staff agreed and applauded me for taking a stand, they were too afraid to join me publicly. I became ill, exhausted, and started having panic attacks just for leaving the house, which had never been my problem before. 

The doctor, of course, prescribed me antidepressants, and warned me, that if I went public at blaming the work of my 'depression', I could be even taken to tribunal. I mean WTF?! I should just admit my depression and take sick leave and go back. 

On my sick leave I resigned, and slowly I found myself again, but was now unemployed, and government punished me for leaving work by not paying benefit for 3 months. 

While looking for new work, my old school friend threw out an idea; why don't you start a food blog? You post amazing pictures of your dishes on your personal page, why not share it with the like-minded people?  

Yes, WHY NOT, I thought. And here we are... I do have 'a proper job' too, again as a sales assistant, but in a wonderful place where people support each other and get along. This blogging is my hobby, my baby and my inspiration on my spare time.  I hope I can inspire you too. 

Welcome!






Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti