Tai siis, nythän ollaan jo puolessa välissä toukokuuta. Mulla on taas ollut jotenkin sellainen procrastination-fiilis. Tiedätkö, kun tietää miten paljon asioita pitäisi tehdä, ja kun ne pakkautuu, sitä vaan makaa, eikä vaan jotenkin pysty tarttumaan niistä mihinkään, vaikka tietää että niiden tekemättä jättäminen voi johtaa ongelmiin. Mulla on muutama resepti naftaliinissa, ja kaksi kirjoitusta, ja tää on nyt vaan roikkunut siellä mun listalla 'need to do' joskaan tämän kirjoittamatta jättämisestä ei koituisi minulle yhtään minkäänlaisia ongelmia.
Mutta, asiaan:
1.Arkikuva
Mun arki on täyttynyt työnhausta edelleen, ja ruuasta. Ei tässä nyt oikeen muutakaan ole.
Meille hyvä ruoka on elämän suola. Eikä hyvän, maistuvan ruoan tarvitse olla kallista.
Kassler-pihvit pippurikermakastikkeessa ei oikeastaan ole yhtään kallis, JOS ei osta valmiiksi siivutettua pientä pakettia.
Me satsataan aina kerralla useamman kilon könttiin, ja kotona leikataan osa pihveiksi, ja osa kuutioiksi, ja pakastetaan annoskokoisina. Annoksen hinnaksi tulee todella paljon pienempi, kuin että olisi ostanut pari valmiiksi leikattua kasslerpihviä.
Anyways, ruuasta siihen työnhakuasiaan;
Mun ei ole ikinä ollut oikeastaan vaikea saada töitä, mutta nyt pukkaa jatkuvalla syötöllä 'valitettavasti emme jatka hakemuksenne kanssa eteenpäin'.
En ole laittanut ikää hakemukseen, eli ei se ikärasismiakaan voi olla, sillä väitän että näytän vähintään 10 vuotta nuoremmalta kuin olen. Koulutus kai se on, kun olen vain merkantin tutkinnon suorittanut. Titteliähän ei taida enää olla olemassakaan. Tähän saakka, vahva kokemukseni Briteistä esimiestehtävissä on ollut mun valttikortti, mutta kun siitäkin alkaa nyt olla aikaa, ei sitä enää katsota sellaisena WOW-factorina. Minusta ei nyt vaan enää ole koulun penkille. Erilaisia nettikursseja käyn vaihtelevasti, ja haaveilen diginomadin elämästä. Olen kehittynyt Canva-suunnittelussa aika hakaksi, ja se on yksi suunta mitä olen kovasti miettinyt, että voisin hyödyntää, mutta sekin on jotenkin nyt vaan sellaista haikailua, enkä jotenkin vaan saa tartuttua kunnolla toimeen.
2. Kuukauden huippuhetki
Kuukauden huippuhetken täytyy olla tietenkin perheenlisäys. Huhtikuussa elämäämme astui pieni rääpäle, joka sai nimekseen Maija.
Ukkelin ollessa kauppareissulla Maija taapersi yksin vilkkaalla autotiellä, ja ukkeli sai sen juuri ja juuri napattua turvaan auton alta.
Meille ei pitänyt tulla katukoiraa, vaikka mä niitä kovasti haluankin pelastaa. Olimme sopineet että autan jollain muulla tavalla, kuten puhumalla steriloinnista, ehkä jopa järjestämällä jonkun sterilointitempauksen tms. Mutta toisin kävi. Ukkeli rakastui rääpäleeseen sen verran, ettei voinut jättää sitä tien varteen.
Hän soitti kotimatkalta että hänellä on yllätys. Odotin ehkä suklaapatukkaa, tai viinipulloa. Sain koiranpennun.
Katukoiraongelmaa Romaniassa pitää yllä ihmisten välinpitämättömyys. Koska he eivät steriloi koiriaan, ne lisääntyvät, eikä ole tavatonta että pennut jätetään jonnekin tien varteen, kun niitä ei haluta omaan pihaan. Tehdään siitä jonkun toisen ongelma. Nuo 4-5 pentua tien varressa, voivat potentiaalisesti olla alku KYMMENIEN tuhansien koirien tulvalle.
Miten?
No, sanotaan että 5 vahinkopentua jää tien varteen, kolme urosta ja kaksi narttua. Ne saavuttavat sukukypsyyden 6+ kuukaudessa. Urokset alkavat pökkiä narttuja minkä ehtivät. Vaikka joka päivä.
Nartut voivat saada juoksut kolmekin kertaa vuodessa, mikä kadulla tarkoittaa lähes täydellä varmuudella 2-3 pentuetta vuodessa, per narttu. Ja taas 6 kk päästä nämä pennut ovat sukukypsiä. Muutamassa vuodessa tämä kadulle jätetty pentue on ollut osallisena satojen pentujen syntymään.
Maija Meikäläinen, joksi sitä kutsun, on samaan aikaan valloittanut sydämemme, ja tuonut stressiä elämäämme. Sen rankka alkutaipale näkyy mm siinä, että se menee ihan sekaisin ruuasta. Yritämme nyt saada Maija uskomaan että meillä on 'all-inclusive' palvelu, eikä ruuasta tarvitse taistella.
Ja tästä aasinsilta kuvaan
3. Ei mennyt niinkuin Strömsössä
Vaikka tiedän varsin hyvin mitä loisia, ja tauteja kulkukoirat täällä voivat kantaa, kaikki se jotenkin unohtui kun ukkeli ojensi rääpäleen syliini. Maijan asetuttua pieneksi sykeröksi syliini, tunkien päänsä kainalooni, en voinut kuin silittää ja halata, ja rutistaa ja pussailla.
Sain lahjaksi kirppuja. Jumankauta mä olen edelleen täynnä niitä paiseita, sillä mähän oon tosi allerginen kaikille puremille. Olin ihan varma että kyseessä on vähintäänkin syyhypunkki, ja kaivoin ihostani niitä ulos. Tai siis mitä LUULIN kokonaisiksi elukoiksi. Todellisuudessa kannoin yksityiselle lääkärille teippiin "vangitun" palan yhdistelmää kuivuneesta verestä ja kuidun palasista. Niitä olin zoomaillut kameralla ja näin selvästi jalat ja pään ja kaikki. 😂
Lisäksi Maijalla oli matoja. Piiiitkiä lieroja 😣. Molemmat on nyt häädetty, ja madotusta tietenkin jatketaan ohjeiden mukaan. Samalla tietenkin tehtiin Sepolle samanmoiset madotukset.
Sellainen huhtikuu.
Mites sulla?
Työnhaku on tätä nykyää tosi turhauttavaa, kun tuntuu, että hakijoita joka paikkaan on enemmän kuin työkykyisiä ihmisiä maailmassa. Mutta toivottavasti nappaa pian 🤞🏻-
VastaaPoistaSilloin, kun näkee tuollaisen söpöyden, unohtaa helposti, että koira (erityisesti kulkukoira) on ensin suuri työ ja huoli sen terveydestä. Mutta eihän tuota voinut kadullekaan jättää 🐶