Kaava täydelliseen Euroviisuun

 

Viisukupla on puhjennut. Laulut laulettu, ja voitto jäi niin pienestä kiinni, että harmittaa. 

Tunne ei ehkä olisi niin katkera, jos olisimme jääneet vaikkapa viidenneksi. Jos yleisö EI olisi huutanut Cha Cha Cha tuomariston antaessa pisteitä Loreenille. Jos yleisö EI olisi hurrannut Käärijälle niin kovaa, ja niin pitkään, että heidät piti komentaa hiljaiseksi. 

Tuntuu epäreilulta. Eikö?

Viimeisillä metreillä oli kaksi täysin erilaista esiintyjää. Toinen, suorastaan kuningattaren maineen saanut, upea, loistava vokalisti, ja toinen kieli poskella, mutta täydellä tarmolla, kultaisuudellaan, hulluudellaan yleisön voittanut Jere. 

Tämä saakin pohtimaan; 

Mikä on se salaisuus joka saa viisukansan puolelleen?

Viime vuosina on nähty voittajissa vaikka mitä genrejä. Upeita vokalisteja, jotka laulavat korkealta ja kovaa, räppäreitä ja folkkia, rockia, poppia jopa jazzahtavaa soulia. Voinemme siis varmuudella sanoa, että genrestä voitto ei ole kiinni.

voinemme varmuudella sanoa, että genrestä voitto ei ole kiinni

Politiikasta? 

Naapuriäänet ovat vain minimaalinen osa kokonaisuutta. Ne voivat olla myös hyvä juttu, sillä esimerkiksi tänä vuonna, Loreenin kaula seuraavaan olisi voinut olla paljon pidempikin, jos tietyt maat eivät olisi äänestäneet naapureitaan. Ilman naapuriääniä, Käärijä olisi ollut vähintään 24 pistettä kauempana Loreenista kuin oli nyt. 

Viisunikkarin täytyy huomioida viisufanaatikot ja yleisö. Euroviisut on ennen kaikkea juhlaa ja hauskanpitoa läpi rajojen. Siksi viisinikkarin on oltava tarkkana monessa asiassa.

Balladit

Sanovat että balladien aika on ohi. Ei. Ei balladien aika ole ohi, mutta balladi on vaikea tehdä viisukansan mieleen. 

Viisukansa ei halua balladia johon voi samaistua liikaa. Mikään ei olisi kamalampaa kuin olla kyynel silmässä, sydän raskaana, miettien omia vastoinkäymisiään tai kuollutta läheistä koska viisuballadi palautti kaikki tuskat kerralla mieleen. 

Euroviisu ei saa aiheuttaa syvää melankoliaa. 

Balladissakin täytyy olla catch. Joku, joka jää kuulijan mieleen ja saa hyräilemään suihkussa tai kotimatkalla. Kyllä meitsikin on Tattoota hyräillyt monena päivänä. 

Catchin ei kuitenkaan tarvitse olla lyriikassa. 

Otetaanpa esimerkiksi Salvador Sobral. Amar Pelos Dois oli suorastaan musikaalimainen taideteos. Juhliva viisukansa kuunteli ja katsoi esityksen hiljaisuuden vallassa. Se oli taianomainen. 

Tässä catchinä oli Salvadorin persoona, joka kietoi jokaisen sisään siihen maailmaan missä hän oli sitä laulaessaan. Salvador ei ollut lavalla, hän oli täysin sisällä omassa kuplassaan, ottamatta kontaktia yleisöön. Yleisö tunsi mitä Salvador tunsi, eikä vaipunut sisään omaan tunnemaailmaansa. Ymmärrätteköhän mitä tarkoitan? 

Entäs Netta? 

Netta resonoi yleisöön monella tavalla. Hänellä oli relevantti viesti, mutta se yksin ei riitä. Hän resonoi rohkeudella, ja hulluudella kotkotuksineen, ja innosti yleisön lähtemään siihen mukaan. Hänellä oli myös helposti muistettava kertosäe. Esitys sai viisukansan tanssimaan, se toi niin iloa, valoa, kuin hauskuuttakin ympärilleen 😏. (Sivuhuomiona, muhun tää ei iskenyt tosin. )

Moving on to måneskin.

Kertosäe ei ollut helppo laulaa mukana, mutta se oli tarttuva ja hyräiltävä.  Damiano Davidin super sexy look korkokengissään, lavan hallinta, raaka ääni, aito rock-fiilis jota ei ollut rakennettu vain viisuja varten, ja jälleen kerran, relevantti sanoma: pysy omana itsenäsi vaikka pskaa tuuttaisi joka suunnasta. 

 

He myös viskasivat viimein romukoppaan sen vanhentuneen ajatuksen, että Euroviisut ovat vain tyhmä freak show jonne lähetetään has been-artisteja haaveilemaan uudesta tulemisesta, jota ei tule. 

Euroviisuista on noussut viime vuosina lukemattomia artisteja kansainväliseen suosioon. Eikä ole edes tarvinnut olla voittaja. 

Kalush Orchestra.

Katkerat väittävät että Ukraina ei olisi voittanut viisuja ilman sotaa. Väitän vastaan. Ukrainan esityksessä oli kaikkea mitä viisukansa rakastaa. Vauhtia, tanssia, järjettömän hyvä rap-osuus ja folk-musiikki joka oli modernisoitu tähän päivään, unohtamatta helposti mukana laulettavaa kertosäettä.

Mikä oli Käärijän salaisuus?

Tiedättekö, tämä kuva on jo yksi niistä. Aitous. Jere oli aidosti ilolla mukana showssa, ja se näkyi. Valloittava hymy ei ollut maalattu kasvoille pelkkää showta varten, vaan rentous ja ilo elämää kohtaan huokui hänen jokaisessa esiintymisessä, myös haastatteluissa. 

Kokonaisuus oli hauska, juuri sitä mitä viisukansa haluaa. He haluavat nauraa ja laulaa mukana, he haluavat tanssia, ja tuntea yhteyden. Tässä biisissä yleisön Cha-cha-cha huudot olivat tärkeä osa kokonaisuutta. 

Tärkeä pointti myös siinä, että jokainen pystyi laulamaan kertosäkeen mukana, huolimatta siitä mistä oli kotoisin, mikä myös johti yhteenkuuluvuuden tunteeseen yleisön keskuudessa.

Biisissä oli, ei vain yksi catch, vaan 2 catchiä. Ei pelkkä Cha-cha-cha, vaan se tiit-tiit-titti-ditti-tii, joka jäi korvamadoksi pitkäksi aikaa. 

Myös Käärijällä oli relevantti sanoma. Meistä moni voi samaistua siihen kun astuu baariin ja ilta alkaa hissukseen. Kun juoma alkaa virtaamaan, tulee se 'Nyt lähden tanssimaan, niinku cha cha cha'-fiilis. Ilta jatkuu ja Pina Colada tuo lisää rohkeutta, tanssi muuttuu railakkaammaksi, ja tulee tunne että olet voimakkaampi ja näyttävämpi kuin oletkaan (taustavarjo lavalla). Ja loppuillasta karsastaa. Liverpool oli juurikin loistava sijainti tämän vuoden esiintyjällemme. Liverpoolin party skene on juurikin epitomi Käärijän sanoitukselle. 

Mä en lämmennyt tosin Käärijälle kuin ihan loppumetreillä. Itseasiassa pidin Suomen kansaa seonneena kun Käärijä valittiin. That said, olin samaa mieltä myös kuullessani Lordin ensimmäistä kertaa. Onko se se suomalainen myötähäpeä, jos se kreisiys ei sitten toimikaan? Kukaties. 

Tämä biisi vaatii toistoja. Brittikavereistani kukaan ei lämmennyt tälle. Hekin tosin myönsivät että Käärijä voitti selvästi yleisön puolelleen 100-0. 

Kaikki heistä kuuli biisin ensimmäistä kertaa finaalissa, eikä tutustunut sanoitukseen. Väitän, että tilanne olisi ollut toinen, jos heidät olisi altistettu biisille useamman kerran.

Loppukaneetti

Jos jonkin aika on ohitse, niin niiden has been-artistien tuominen Euroviisuihin. Oli mukavaa kun lavalla ei nähty jotain ysäriartisteja keskinkertaisten biisien kera. 

Tärkeintä ei ole se, KUKA lavalla on,vaan se, MITEN hän muodostaa yhteyden viisukansaan. 

Genrellä ei ole väliä, eikä välttämättä edes laulutaidolla. Eikä sama kaava toimi seuraavana vuonna. Viisukansan algoritmi muuttuu vuosittain, ja siihen vaikuttaa niin maailman tapahtumat kuin trendaavat teematkin. 

Suomessa on pitkään katsottu liikaa voittopokaaliin, ei olla keskitytty uusiin, erilaisiin esiintyjiin, vaan ollaan keinolla millä hyvänsä pyritty wow-factoriin tunnettuudella (lue:Saara Aalto, Darude, Rasmus). 

Nyt on aika myöntää että se-ei-toimi.

Viisukansa ei halua kokea vanhaa uudelleen, he haluavat uutta, erilaista. He haluavat yhteyden. 

Mikä sinun mielestäsi tekee täydellisen Euroviisun?

Kuka oli sun suosikki (Suomea lukuunottamatta)?

Annoitko äänesi suosikillesi?